Ootkos kelaillut, että mitäpä jos et väsykkään ihmisiin? Entä jos kuormituksesi lähde onkin jokin muu?
Olen kokenut, että varsinkin miehistä ja herkkyydestä puhuttaessa yleistetään heihin liittyviä piirteitä kuten, että he eivät viihdy sosiaalisissa tilanteissa. Haluavat vain mököttää yksin. Ovat jopa ihmisvihaajia. Ovat vaikeita.
Kuormituspiikissä saatan itsekin ajatella samalla tavalla. Mutta olen huomannut, että kyllä minä pidän ihmisistä ja varsinkin yhteydestä, joita joihinkin saa.
Miksi yhteyden kuitenkin saa vain joidenkin ihmisten kanssa? Toisten ihmisten kanssa energia lisääntyy, mutta toisten kanssa kaikkoaa valonnopeudella.
Miehen pitää olla vahva, suorittaa, miellyttää, tehdä sitä tätä ja tota, jotta sujahtaisi miehenmuottiin. Pahimmillaan tämä on realisoitunut työelämässäni, suorittajan ja miellyttäjän roolissa. Ja tuormiontiehän siitä burn outteineen tuli.
Sanonpahan vaan, että en väsy ihmisiin. Väsyn odotukseen ja muotteihin. Ja epäaitoihin asioihin.
Kun saan olla oma itseni, ilman rooleja, energiaa vapautuu. Havaintokyky lisääntyy ja yhteys ihmisiin ja ihan kaikkeen paranee. Ja mikä parasta, luovuus lisääntyy. Luovuus on ollut mulle yksi kantavista voimista. Ja nykyään tunnistan, että kun olen luova, olen siis viettänyt aikaani asioiden parisssa, jotka vaalivat sitä piirrettäni. Bueno!
Joten ehkäpä avain luovuuteen löytyy, kun kysyt itseltäsi, että väsytkö sä enemmän rooliin kuin ihmisiin?
