Suomalaisessa työelämässä sisu on ollut perinteisesti hyve. Hammasta purren, läpi harmaan kiven, aina eteenpäin.
Minulla on omakohtainen kokemus sisusta: Kun päätä hakkaa sinnikkäästi seinään, jalat lopulta pettävät!
Mutta entä kun se sisu sitten loppuu? Eikä siksi, että olisi luovuttaja, vaan siksi että on rohkea lopettamaan sinnittelyn itse. Rajansa tunteva yksilö tuo työyhteisölleen lopulta eniten lisäarvoa.
Vaarallisen usein työyhteisöihin luikertelee uhka nimeltä uupumus, ehkäpä juuri sen sisun siivittämänä.
Ja arvaa mitä? Uupunut mieli ei ole tehokas, ei innovoi, vaan se on myrkkyä työyhteisölle.
Huoli pois, sillä meillä herkkiksillä on mahdollisuus nousta työpaikkojen tärkeiksi fiilis-mittareiksi, naavoiksi!
Kun erityisherkät huomioidaan, heitä kuunnellaan ja työpaikan rakenteet tukevat palautumista sekä psykologista turvallisuutta, se hyödyttää koko työyhteisöä.
Vähemmän sisun tuomaa uupumusta tarkoittaa enemmän luovuutta, innovaatioita ja työn iloa ja tässä piilee tulevaisuuden työelämän suurin kilpailuetu. Kun tekoäly tasapäistää kilpailua, ihmisten ainutlaatuisuus ratkaisee.
Ja näin herkkiksenä voin sanoa, että hemmetin paljon mielummin työskentelen ympäristössä, joka on innovointikyvykäs. Jossa uskellataan antaa sisun loppua!
Näin organisaatiot eivät vain säily hengissä. Ne alkavat kukoistaa!
